Ennen kuin luet, otathan huomioon, että tämä elokuva on katsottu 21.12.2017, joka tarkoittaa sitä että arvostelu on 5 vuotta vanha ja saattaa siitä syystä sisältää vanhahtanutta tekstiä tai kankeaa kielenkäyttöä. Mielipiteeni on saattanut ajan saatossa muuttua ja elokuva saattaa vaatia uudelleenkatselun uusilla aivoilla. Olin arvion kirjoittamishetkellä 29-vuotias.

Steven on ulkokultaista perhe-elämää viettävä sydänkirurgi, kahden lapsen isä ja aviopuoliso. Hänen entisen potilaansa poika Martin viettää Stevenin kanssa silloin tällöin aikaa, sillä Martinin isä kuoli leikkauspöydälle. Ajankäyttö Martinin kanssa osoittautuu jokseekin pakkomielteiseksi. Eräänä päivänä Stevenin poika sairastuu kummalliseen halvaustautiin, josta kukaan muu ei tunnu tietävän mitään paitsi Martin…

Yorgos Lanthimos on ohjannut aiemmin elokuvia kuten Kynodontas (2009) ja The Lobster (2015). Ensin mainittua en voinut sietää kun taas jälkimmäisestä pidin huomattavasti. Lanthimoksen tyyli on karun ahdistava, hidas ja minimalistisen taiteellinen. The Killing of a Sacred Deer ei tee tyylilajiin poikkeusta, sillä elokuva on tekijänsä näköinen, hitaan laahaava, soundtrackinaan ainoastaan kuumottavat viulut ja muut yksinkertaisen pistävät soittimet.

Elokuvaa jää katsomaan samassa hypnoosissa kuin sen hahmotkin. Se on koukuttavaa, raadollisen ahdistavaa, hivenen surrealistista ja absurdia. Tapahtumia ei Lanthimoksen tyylille uskollisesti selitetä, vaan syy-seuraukset ja merkitysvivahteet täytyy kaivaa itse kohtausten välistä. Loppuratkaisun tullen ei enää edes harmita, koska ahdistus on jo saavutettu huippuunsa ja ympyrä on sulkeutunut.

Barry Keoghan on ilmiömäisen rasittava roolissaan. Colin Farrellin ja Nicole Kidmanin roolit toteavat tabuja niin lakonisen välinpitämättömästi, että menee usko elämään. Upeasti kuvattu, nihilistinen elokuva, jota ei voi avata tarpeeksi. Samalla yksi niistä pätkistä, joita tuskin tulee katsottua uudestaan.

Mistä tämän voi katsoa?

Saitko leffavinkin? Tarjoa kirjoittajalle kahvit kiitokseksi!